Minä, joka olen aina ennen ajatellut ihmissuhteita enemmän järjellä, olen yhtäkkiä täysin tunteitteni vallassa. Olen peloissani siitä että en pysty hallitsemaan tunteitani. Toisaalta riemuitsen siitä että tunteeni ovat ottaneet vallan. Hän tietää että minua pelottaa, en pelkää häntä tai tätä tunnetta. Pelkään jo nyt että epäonnistun, ja menetän hänet. Vaikka en vielä häntä tunnekaan, odotan jo pahinta. Kuinka uskaltaisin vain heittäytyä.
Annoin hänen eilen lukea näitä kirjoituksiani koska en osannut kertoa hänelle mitä ajattelen. Mutta halusin että hän saa tietää miltä minusta nyt tuntuu. Eräällä keskustelupalstalla oli gallup " Mitä teit tänään ensimmäisen kerran elämässäsi?" . Eilen olisin voinut vastata siihen, että sain miehen itkemään, toivottavasti ilosta ja onnesta. Taidamme olla kaksi hölmöä jotka eivät tiedä miten suhtautua tähän.
Vielä kaksi tuntia ja sitten näen hänet. Ja hän näkee ensimäistä kertaa kotini, "laumani" ja minun elämäni todellisuuden. Mitä hän mahtaa ajatella? Särkyykö ensi-ihastus kun elämän realismi avaa silmät?
" On aamu
ja kaupunki vielä uinuu
kuu jossain mailleen painuu
yön usva hiljaa leijuu pois
on aamu
herään sylistäsi sinun
kiedot kätes kaulaan minun
mä tunnen kuinka maailma tää
allamme pyörähtää taas eteenpäin
ja uuteen päivään vie
minne lie
vie mut minne vaan
taivaanrannan taa
yli merten seilataan
yli vuorten kahdestaan
kanssasi nähdä saan
kun yö taas peittää maan
sen hetken kanssasi jaan
ihan kahdestaan
vie mut minne vaan
kuin varkain sä veit mun sydämen
vaikka tuntenut sua en
kuin tosta vaan teit sen hymyillen
kuin varkain anna sulle sen
ja päivän jokaisen
jonka kanssas kulkea saan
allamme pyörii maa taas eteenpäin"
Kommentit